Koko päivän olen kuunnellut isältäni saamani upeaa kappaletta, itkeä tihrustanutkin sisäisesti sen kauneutta ja naureskellut sen hupaisuutta, miten se iskeekin vaikkei se liity minuun mitenkään. Rakastan sitä miten uusi kappale iskee heti. Miten ei tarvitse miettiä puolta sekuntiakaan pitääkö vai jääkö kylmäksi. Joihinkin kappaleisiin turtuu, ja sama efekti kuin edellämainittujen kanssa syntyy vasta pitkän ajan jälkeen. Isän kanssa autolla ajaessa on joskus pakko turtua, kun sillä on niin leveä hymy ja niin mukavaa kun saa kiusata lasta välillä. Eihän sitä iloa voi siltä pois ottaa!
Siitä hyppäsin miettimään kuinka paljon musiikki todella kertoo parisuhteista. Ja kuinka moni kappale kuvaa epäonnistunutta rakkautta. Kyllä ne sellaisetkin minua koskettavat, vaikka parisuhde onkin viimeinen asia jota kaipaan, mutta mietityttää miksi niitä sellaisia oikeita kunnollisia suhteita on niin vähän ja miten kaikki laulut kertovat juuri siitä mikä meni pilalle. Miksi sitä epäonnea oikein hakemalla haetaan, eikö yksin pärjätä? Siksikin rakastan elegioita, itkuvirsiä, surulauluja, sademusiikkia, joita saa laahamalla laahata ja surra sitä lopullisista lopullisinta eroa.
Uskomatonta, miten sitä melankoliassa inspiroituu parhaiten! Ei nyt esseistä, mutta kirjoittamisesta yleensä. Sitä makaa jo puoliunessa kolmen peiton alla, kello on yli kaksitoista ja äkkiä on pakko nousta, hakea päiväkirja ja ryömiä takaisin koloonsa kirjoittamaan. Ehkä minulta joskus valmistuukin jotain, jotain hieman harmaampaa ja itkuisempaa. Koomikkoa minusta ei tule koskaan.
0 Kommentit