Hammastarina

Minä siis menin uimaan. Paluumatkalla otin vielä kaverinkin tarakalle, noin tasa-arvon ja hyvän tahdon nimissä. Se kun oli kyydittänyt minut rannalle mennessämme. Alamäessä päätä pitempi ihminen samalla pyörällä on vain hieman vaikeaa, enkä minä mikään hyvä ole koskaan ollut ajamaan muuten kuin yksinäni. Kaadun siis vauhdissa ja lennän ohjaustangon yli. Ryömimme kotiin kumpikin tahoillemme, ja vasta peilistä näen miten pahana todellisuudessa ollaan. Äitin kanssa alkaa sitten ravaaminen lääkäreille, eikä kukaan tajua ennen kuin lopulta uikutan oikein kunnolla että se huuli on se pahin. Viimein sieltä ongitaan ammottavasta onkalosta pari hampaanpalaa ja kursitaan huuli kokoon.

Siitä alkoi hammaslääkäreissäkäynnit. Muutamaan kertaan on pitänyt laittaa uudet palaset katkenneiden tilalle, kun olen ajatuksissani purrut kynsiä, muovikupin reunaa, repinyt kumirukkasta suusta, haukannut tikkaria. Vuosien aikana sitä on oppinut syömään sivuhampailla ja olemaan välittämättä näytänkö hieman omituiselta sitä tehdessäni. En enää edes osaisi syödä etuhampailla. Mutta ehkä nyt on aika kokeilla.

Nyt ne nimittäin ovat suussa, posliinikruunut. Kymmenen vuotta piti odottaa, että olisin täysi aikuinen ja saisin ne suuhuni. Enkä edes laske niitä varmaan kymmeniä hammaslääkärikäyntejä, joiden aikana hampaita on korjattu (en edes sitä toiseksiviimeistä, jolloin makasin siinä tuolissa kaksi tuntia putkeen) pahimmaksi mitä on koettu. Sen sijan saa viisaudenhampaiden poisto.


Jostain syystä kehoni huonoimmat pisteet asettuvat juuri kasvoihin. Miinuslinsseissä 13 ja hampaissa 2 posliinipaikkaa (ja joskus muutama reikäkin), noin niin kuin alkajaisiksi. Voihan sitä alkaa tehdä listaa muistakin epäkohdista mitä pärstästäni löytyy, mutta jätetään se seuraavaan kertaan.