Se on se tunne
että ei kelpaa
ei mihinkään
eikä kenellekään.
että ei kelpaa
ei mihinkään
eikä kenellekään.
Anhavan Helena sen parhaiten totesi. Näitä ja monia vastaavia tunteita täynnä oli viime vuosi, ja edelleen odotan samoja tunteita palaavaksi. Useimmiten päällimmäisenä ajatuksena on kuinka väsynyt olen, väsynyt suremaan, väsynyt olemaan vihainen, ajoittain jopa väsynyt olemaan iloinen. Koska surun aikana oppii itsestään myös uuden, järkyttävänkin asian: iloisuus, onnellisuus, hyvä olo voi tuntua todella väärältä, koska 1) tuntee loukkaavansa vainajaa ja vielä elossa olevia olemalla iloinen näin kamalalla hetkellä, tai 2) jos nyt olen iloinen, minun oletetaan päässeen yli surustani ja olevan taas oma normaali iloinen itseni.
Ja kun suru taas tulee, muut eivät tiedä miten suhtautua äkkiä palanneeseen pahantuuliseen minään tai - vielä pahempaa - tuskastuvat ja kysyvät "Mikä sulla taas on?"
Tämä on kurja totuus surusta: kaiken suremisen ja pahan olon lisäksi alat ehkä miettiä miten suureksi taakaksi muodostut rakkaille ihmisille ja kanssasurijoille. Ajan myötä saatat työntää surun loitommalle, teeskennellä iloisempaa kuin olet ja vastata mitä kuuluu -kyseilyihin valheellisesti "Hyvää."
Näin ei saisi surun kanssa koskaan tehdä. Mikään ei anna pahempaa takapakkia toipumiselle kuin surun kieltäminen ja väkisin eteenpäin puskeminen vaikka ei yksinkertaisesti jaksaisi. Liian usein sorrun tähän itsekin, etenkin koska eräänä tajuamisen hetkenä suruani pohtiessani huomasin millä uudella olennaisella tavalla se on muuttanut minua: tunteet heilahtelevat sekunnin murto-osissa aiempaan verrattuna. Ilman mitään syytä. Kun ennen saatoin olla yhtä aamulla, toista iltapäivällä kun väsymys, nälkä ja päänsärky jo jäytivät tai joku mummo oli kaupassa vienyt viimeiset munkit, nyt mielialani saattaa vaihtua surullisesta iloiseen tai päinvastoin naps vaan.
Ja se on pelottavaa.
Kun on 30 vuotta opetellut tuntemaan itseään ja tunteitaan, tällainen persoonallisuuden muutos tuntuu samalta kuin olisi yhtäkkiä siirtynyt vieraan ihmisen kehoon ja mieleen. Raskaan suruprosessin lisäksi on nyt opittava ymmärtämään uusia tunteita ja mielialanmuutoksia paitsi omasta näkökulmastaan myös luultavasti selitettävä niitä muille.
Kun huokailin psykiatrilleni rakkaideni kommenteista siitä kuinka iloinen aina ennen olin, totesi hän vain:"Ei se aurinkokaan aina jaksa paistaa."
Jos noin 2 kvintiljoonaa kilogrammaa ei aina jaksa, ei tarvitse minunkaan.
Ja kun suru taas tulee, muut eivät tiedä miten suhtautua äkkiä palanneeseen pahantuuliseen minään tai - vielä pahempaa - tuskastuvat ja kysyvät "Mikä sulla taas on?"
Tämä on kurja totuus surusta: kaiken suremisen ja pahan olon lisäksi alat ehkä miettiä miten suureksi taakaksi muodostut rakkaille ihmisille ja kanssasurijoille. Ajan myötä saatat työntää surun loitommalle, teeskennellä iloisempaa kuin olet ja vastata mitä kuuluu -kyseilyihin valheellisesti "Hyvää."
Näin ei saisi surun kanssa koskaan tehdä. Mikään ei anna pahempaa takapakkia toipumiselle kuin surun kieltäminen ja väkisin eteenpäin puskeminen vaikka ei yksinkertaisesti jaksaisi. Liian usein sorrun tähän itsekin, etenkin koska eräänä tajuamisen hetkenä suruani pohtiessani huomasin millä uudella olennaisella tavalla se on muuttanut minua: tunteet heilahtelevat sekunnin murto-osissa aiempaan verrattuna. Ilman mitään syytä. Kun ennen saatoin olla yhtä aamulla, toista iltapäivällä kun väsymys, nälkä ja päänsärky jo jäytivät tai joku mummo oli kaupassa vienyt viimeiset munkit, nyt mielialani saattaa vaihtua surullisesta iloiseen tai päinvastoin naps vaan.
Ja se on pelottavaa.
Kun on 30 vuotta opetellut tuntemaan itseään ja tunteitaan, tällainen persoonallisuuden muutos tuntuu samalta kuin olisi yhtäkkiä siirtynyt vieraan ihmisen kehoon ja mieleen. Raskaan suruprosessin lisäksi on nyt opittava ymmärtämään uusia tunteita ja mielialanmuutoksia paitsi omasta näkökulmastaan myös luultavasti selitettävä niitä muille.
Kun huokailin psykiatrilleni rakkaideni kommenteista siitä kuinka iloinen aina ennen olin, totesi hän vain:"Ei se aurinkokaan aina jaksa paistaa."
Jos noin 2 kvintiljoonaa kilogrammaa ei aina jaksa, ei tarvitse minunkaan.
0 Kommentit