Kaikki oli kaunista eikä mikään tehnyt kipeää

Viime vuonna Bomfunk MC's juhlisti esikoislevynsä In Stereo kaksikymmenvuotista taivalta. Kaksi vuosikymmentä sitten minä olin yhdeksän vuotias. Kaksi vuotta aikaisemmin, kun itse olin seitsemän, PlayStation julkaisi ensimmäisen Crash Bandicoot -pelin. Tuskinpa kumpaakaan näistä suuren suosion saaneista ja äätettömän tunnetuista hittituotteista sain välittömästi käpäliini tai edes kunnolla ymmärsin kun niitä vihdoin ensimmäisen kerran kuuntelin tai pelasin. Ainakaan en sisäistänyt niiden merkitystä populaarikulttuurille. Totesinpahan vain, että onpas pirun hyvää musiikkia ja sairaan siisti peli, siinä määrin kuin ala-asteikäisenä vielä osasin kieltä käyttää. Molemmat jäivät elämään vähintään taustalle, Crash Bandicootien PS1-versioita olen useaan otteeseen hakannut uudemmillakin koneilla ja kun pelit uudelleenmasteroituina julkaistiin keväällä, oli ne heti saatava.

Sekä Bomfunkiin että Bandicootiin liittyy omanlaisiaan muistoja, joiden vuoksi niistä on tullut minulle tärkeitä. Isäni kanssa kuuntelimme In Stereon useampaan otteeseen läpi ja Crash Bandicoot oli ensimmäinen omistamani peli omalla Playstation 1:llämme.

Nyt istun koti-Suomessa ja juon Verkkokaupasta uuden sauvasekoittimen kylkiäisinä ostettua IrnBruta, periskottilaista räikyvän oranssia sokerilientä, jota lipitin aina pubissakin vegepurilaiseni kanssa vähän liiaksikin asti. Glasgow'n ajoistani ei ole kuin viitisen vuotta, ja niihinkin kuviin ja tunnelmiin kaipaan nostalgisella vimmalla.

Nostalgia: menneen ikävöinti, kaiho, haikeus.

Haikeus on kenties suosikkikuvailuitani. Nostalgia on toisaalta lempeää, toisaalta kauhean surullista. Se on myös hirveän voimaannuttavaa ja uskoa antavaa. Minusta on mahtavaa, että minulla on takanani vuosia joihin kaivata, ihmisiä ja asioita joita muistella ja joiden paluusta uneksia. Sillä sitähän nostalgia on: paluuta vanhaan. Niitä pieniä hetkiä kun äkkiä muistat miten hyvä joku biisi oli tai hoksaat että tämäkin elokuva oli olemassa etkä olekaan katsonut sitä pitkään aikaan. Surun edessä nostalgiasta tulee varmasti usein vielä eräänlainen turvaverkko, jonka varaan voi kaatua aina kun tuska liikaa lyö yli. Kun muistelee niitä mitättömämpiä yhdessä vietettyjä hetkiä, se kaikista suurin kipupiste, että rakastamasi henkilö ei ole enää tässä luomassa uusia muistoja, unohtuu hetkeksi.

Aika kultaa muistot, kyllä, enkä usko että ilman nostalgian kultaverhoa Crash Bandicoot tai Bomfunk MC's tuntuisi samalla tavalla Uskomattoman Hyvältä Ja Ennennäkemättömän Mahtavalta. Kaksikymmentä vuotta sitten pelaillessani ja jammaillessani kaikki oli hyvin, ja sitä yleistä hyvänolontunnettahan nostalgia markkinoi. Niihinkin aikoihin kuuluvat ilkeät asiat unohtuvat, koska yksi tai kaksi valopistettä tuovat toivoa tässä hetkessä vallitsevaan läpitunkemattomaan pimeyteen.