Me ihmiset olemme niin erilaisia jokainen. Kaikilla on erilainen näkemys työttömyyteen, niin omaansa kuin muiden, ja jokainen lähestyy sitä olosuhteiden pakosta eri tavalla. On ihmisiä, joille työttömyys on mukavaa ja jotka haluavat jatkaa sitä niin pitkään kuin vain voivat. Tällaisiin ihmisiin suosittelen aktiivimallin soveltamista mielelläni, mutta en heihinkään siinä muodossa kuin se nyt on. Töihin ei rohkaista pelottelulla, tukien silpomisella ja byrokratialla, josta eivät ole selvillä päättävät poliitikot saati tukia jakavat viranomaistahot. Itse rohkaisen itseäni töiden etsintään ajatuksella siitä miten eheyttävää normaali, työntäyteinen, rutinoitunut arki tässä tilanteessa olisi.
Tässä pelottelun ja byrokratian ilmapiirissä ei auta, jos taustalla on mitä tahansa niin sanotusti tavallisuudesta poikkeavaa. Nykymaailmassa työnhaku voi olla pelottava prosessi täysin terveelle, hyvinsyöneelle normaalille ihmiselle, kun taas fyysisesti tai henkisesti sairaalle, vähävaraiselle, niin sanotusti ei-standardille työnhaku nykymuodossaan voi olla niin vaikeaa, että siitä seuraa jo muiden ongelmien lisäksi vakaviakin mielenterveydellisiä ongelmia. En liioittele. Stressi ei ole työssäkäyvällekään hyväksi ja burnout on nykyaikana lähes kaikkien psykologiasta tai ihmisistä mitään ymmärtävien huulilla. Mutta kyllä sen romahduksen saa aikaan jo pelkästä työnhausta aivan helposti.
Suru on hidas, suru on prosessi, suru on trauma, ja siitä on vaikeaa toipua kun ei voi olla varma ymmärtääkö senhetkinen tukienmaksaja, että surusta sairas ihminen ei välttämättä yksinkertaisesti aina jaksa jatkuvaa pyöritystä. Minulle työ olisi tällä hetkellä parasta mitä voisi tapahtua, ei velvoite jota yritän väistää kaikin mahdollisin keinoin.
0 Kommentit