Harva asia saa minulla niin karvat pystyyn kuin yksi: lapset.

Minä en pidä lapsista. Pidän niistä ihmisistä, joita tiedän heidän olevan kunhan heihin tutustun ja opin ymmärtämään miten kukin maailmasta ajattelee. Mutta niistä, jotka huutelevat kadulla toisilleen kirosanoja, itkevät turhautumistaan kaupassa tai istuvat rauhassa puiston penkillä kun vanhempi sitoo kengännauhan. Niistä minä en pidä.

Minä en myöskään halua lapsia. En ole koskaan halunnut enkä usko, että koskaan haluankaan. Ne eivät ole minua enkä minä niitä varten. Vaikka se olisikin jollekulle uskomatonta edes ajatella saati sitten ymmärtää, olisi se tasavertaisuuden nimissä ihan suotavaa. Minä rakastan jokaikistä naperoa, jonka sukulaiseni tai ystäväni maailmaan saattavat, mutta en siksi että minun pitäisi vaan siksi että pidän niistä ipanoista ihmisinä, siinä missä sukulaisista ja ystävistänikin. Eihän kukaan kai ole vapaaehtoisesti hyvää pataa ihmisen kanssa, josta ei pidä?

Ajattelen lapsia hankkivista ja niistä haluavista ihan samoin kuin niistä, jotka haluavat lemmikin tai talon tai purjeveneen: "Ihanaa! Hankkikaa ja olkaa onnellisia!" Olen onnellinen niiden puolesta, jotka lapsia haluavat ja niitä saavat. Siksikin mielestäni olisi niiden, jotka lapsia haluavat, hyvä ymmärtää heitä, jotka eivät niitä halua tai jostain muusta syystä saa.

Aiheesta on puhuttu nyt paljon, varsinkin koska lapsia ei ole syntynyt tätä menoa näin vähän 150 vuoteen. Siitä uutisoidaan ja kolumneja kirjoitellaan. Uutisiinhan aihe sopiinkin, onhan se mielenkiintoista miksi syntyvyys on niin alhainen ja miksi siitä kannattaa olla huolissaan vai kannattaako ollenkaan. Mutta kun kirjoitukset muuttuvat subjektiivisemmiksi ja lapsettomia sorsiviksi, kiehuu minun sappeni:

"Pitkitetyn nuoruuden ja voivottelun sijaan vähemmälle huomiolle jää se, että mikään muu ei anna elämään niin paljon sisältöä, onnellisia hetkiä ja rakkauden tunteita, kuin omat lapset. Puhumattakaan osallisuudesta sukupolvien ketjuun."

 Näin toteaa Mirja Niemitalo kolumnissaan '"Prismaperheen" arki ehkäisee tehokkaasti'. Pitkään olen pohdiskellut miten enää tähän maailman aikaan kukaan voi sanoa jotain noin 50-lukulaista. Minä ja moni muu lapseton ja varmasti usea lapsia haluava ja niitä saava on taatusti samaa mieltä, että maailmassa on paljon muutakin mikä antaa sisältöä elämään kuin suvun jatkaminen. On järjetöntä olettaa, että vain yksi asia maailmassa suo onnellisuutta niin paljon, että sitä kannattaa kaikin keinoin tavoitella. Tällainen on myös uskomattoman ajattelematonta heitä kohtaan, jotka eivät lapsia halua tai biologisista syistä eivät kaikesta lapsenkaipuustaan huolimatta voi niitä saada.

Onnellisuuttaan ei voi laskea toisen elämän varaan. Se on ajattelematonta oli kyseessä puoliso, vanhempi, sisarus tai ystävä. Kukaan ei voi olettaa, että toinen tekee aina onnelliseksi tai on aina paikalla, koska kyseessä on ihmisolento, jolla on omat ajatuksensa, tarpeensa ja toiveensa. Sama pätee asioihin: esineet menevät rikki, asiaa mitä tahansa ei välttämättä enää kymmenen vuoden kuluttua ole saatavilla tai sitä ei ole enää varaa hankkia. Monipuolisen elämän salaisuus ei piile siinä, mitä villiä oma lapsi seuraavaksi keksii ja miten siitä selvitään. Monipuolinen elämä on ystävyyttä, rakkautta, työtä, lepoa, harrastuksia, aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joku voi olla onnellinen yhdestä asiasta, mutta sen – kuten lapsia on saatava -mentaliteetinkin – tuputtaminen muille on törkeää, sortavaa ja usein myös julmaa.