Olen ollut virallisesti työtön kesäkuun 15. päivästä, kun kaikki opintoni oli vihdoin koottu yhteen, gradu arvosteltu, kaikki laitettu sievään pakettiin ja valmistuin filosofian maisteriksi. Omassa päässäni olen ollut työtön huhtikuun 26. päivästä, jolloin työharjoittelusuhteeni loppui ja töiden ohella tehdystä päivittäisestä Oikotie.fi:n ja Duunitori.fi:n tuijottamisesta tuli se päivän tärkein duuni. Gradun olin palauttanut jo reilusti ennen harjoittelun loppua ja kursseista oli työn alla vain muutama sukupuolentutkimuksen verkkokurssi, jotka näin enemmän intohimona ja harrastuksena ja niistä saamiani opintopisteet vain mukavana pikkulisänä (kurssista pasahtaneet vitoset solahtivat kivasti tähän mennessä saatujen vitosten ja muutamien nelosten joukkoon eivätkä ehtineet edes yllättää.)* Keväällä minulla ei siis ollut oikeastaan muuta tähdellistä tekemistä kuin etsiä uutta työtä, ehkä vähän lepuuttaa itseäni kaikesta opiskelemisesta ja työharjoittelusta.
Ensi viikolla olen ollut virallisesti työtön viisi kuukautta. Aikaa ei ole siis oikeasti kulunut paljon, useathan ovat työttömiä ainakin vuoden ennen kuin onni työmarkkinoilla potkaisee, mutta ahdistaa on ehtinyt alkaa silti. Enkä kuitenkaan ennen tätä ole edes ajatellut kutsua itseäni työttömäksi. Ensimmäisen kerran taisin sanoa sen ääneen kun Pirkkolan uimahallin kassarouva kysyi kertalipun sanoessani ja työttömyystodistusta heiluttaessani että mihin (häkellyksissäni vastasin, että työttömänä ja rouva hyväntahtoisesti korjasi, että uimaan vai kuntosalille, kun toinen maksaa enemmän). Itselleni minä olen työnhakija, en siksi että työttömyyttäni häpeäisin vaan koska en elä sellaista stereotyyppistä arkea, jollaiseksi olen työttömän viikon mielessäni kuvitellut. Työttömyyttä on toki monenlaista, mutta omani on aika kissanpäivien tasoa: asun virallisesti vanhemmiltani vuokratussa vapaa-ajanasunnossani 350 eurolla kuukausi, vietän aikani äidin ja isän luona ja juoksen äitini kanssa erinäisillä asioilla. Nukun jokaisen yöni yhtä hyvin kuin ennenkin, sillä unenlaatuni ei ole koskaan kärsinyt ympärillä tapahtuvien asioiden vuoksi. Syömisessäni tapahtunut muutos johtuu vain siitä, että äitini on parempi kokki kuin minä. Nälkää minun ei ole täytynyt koskaan nähdä, asia vain erikseen olenko osannut laittaa sellaista ruokaa että sitä kehtaa kärvistelemättä syödä.
Omissa ajatuksissani olen edelleen opiskelija, tai jotain opiskelijan ja "aikuisen ihmisen" välillä. Elän jonkinlaisessa työttömän ja työntekijän välisessä limbossa, jossa työttömyyden varjo on jo niin pitkällä elämäni yllä, että en jaksa saati ole kiinnostunut enää yhdestäkään työanomuksesta, joilta ne alkavat tässä vaiheessa tuntua. Toisaalta ristiriitaisen limboni toisessa päässä ajatus työllistymisen mahdollisuudesta häämöttää edelleen tulevaisuudessa, ajassa joka alkaa kunhan valmistun.
Sitä odotellessa päätin puuhailla muuta, hakea kirjastosta lukemista, olla kultturelli ystäväni kanssa ja käydä vähintään yhdessä tapahtumassa kuussa. Siispä huomenna teekkaritorvia kuuntelemaan!
*Sekaannuksen välttämiseksi muistutus: yliopiston arviointi on 1-5, ei 4-10 niin kuin peruskoulussa ja ainakin minun aikanani myös lukiossa.
0 Kommentit