Tiedättekö, kun kirjailija aiheuttaa tietynlaisia mielleyhtymiä? Charles Dickensiä lukevat vain viktoriaanisen kirjallisuuden opiskelijat Britanniassa (minä) ja Paulo Coelhoa romantikot (en minä). Laila Hietamiehestä itselleni tulee ensimmäisenä mieleen mummo, kuka tahansa ja kenen tahansa mummo, jolla on kirjailijan kaikki teokset hyllyssään. Minulla ei ole tähän mennessä ollut aavistustakaan mistä yksikään kirja kertoo, mutta jotain yhteistä niillä on pakko olla, sillä jokaisella tapaamallani mummolla niitä on hyllyssään.
Hyläty talot, autiot pihat on Keskisuomalaisen listalla nro 90, ja totta kai se kertoo sodasta. Niin kuin kaikki holokausti-elokuvat tuntuvat päätyvän vähintään Oscar-ehdokkaiksi tai IMDb:n Top 250:n elokuvan listalle, samoin millä tahansa kirjalistalla vähintään puolet tuntuvat olevan sotakirjoja. Liioittelen. Eivätkä holokausti-elokuvat edes ole huonoja. Päinvastoin ne useimmiten ansaitsevat kaikki kehut ja palkinnot mitä voivat osakseen saada. En siis lainkaan yllättynyt siitä, että se ainoa kirjailija jota kaikki tuntemani mummot lukevat sai nimensä Keskisuomalaisen listalle sotaromaanilla. Sen sijaan yllätyin siitä kuinka paljon oikeasti pidin kirjasta.
Kerronta, kieli, hahmot, kaikki on upeaa, viihdyttävää ja mukaansatempaavaa. Asiaa varmasti auttaa paljon, että sotaa ei kerrankin katsota (pelkästään) miesten näkökulmasta. Ensimmäinen osa, Naisten kylä, on kerta kaikkiaan virkistävä näkymä sodan jalkoihin jäävien siviilien arjesta, ja kuten Taivaslaulun kohdalla tarina tuntuu jälleen täysin toiselta kun tapahtumia kuvailee nainen. Miesten kuvaillessa pommien räjähtelyä, jsp:tä ja alempien komentelua minun kiinnostukseni romahtaa ja odotan vain pääsyä takaisin naisten maailmaan. Ja näitä naisia on paljon, kaikenikäisiä, kaikenkokoisia, kaikenlaisia ja -tuntoisia elämänkokemuksia keränneitä, ja jokaisella on tapansa kohdata sodan aiheuttamat vaikeudet. Jokainen on vuorollaan heikko ja vahva: yksi ampuu kohti varastelevaa rintamakarkuria ja samalla aseella lopettaa sairaan lehmän, toinen synnyttää lapsen kesken evakkoretken, kolmas on vasta yhdeksän ja näkee sodan vain kasvottomana teloittajana, joka alituiseen tappaa hänelle rakkaita ihmisiä.
Elokuva on tästäkin teoksesta tietenkin tehty ja kannen (josta unohdin ottaa kuvan) kuvassa esiintyy yksi päähenkilöistä, Martta Heikkilä, jota Jonna Järnefelt elokuvassa tulkitsee. Martta ei kuitenkaan ole muihin naisiin nähden erityisessä roolissa, vaan kerronta jakaantuu naisten välillä suunnilleen tasan nostamatta ketään esiin toista tärkeämpänä. Ensimmäinen yksi kolmasosa romaanista kertoo pelkästään naisista ja heidän elämästään pienessä kotikylässä, miehistä on vain mainintoja. Osaan kaksi päästäessä miehiä alkaa virrata mukaan suunnalta jos toiselta, mutta heidän tarinansa jää kuitenkin naisten kokemuksien alle. Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotaan noin 70% koko kirjan tapahtumista.
Siksi minua hieman ihmetyttikin takakannen selitys kansikuvasta, sillä siinä Jonna Järnefelt nimetään elokuvan naispääosan esittäjäksi. Miksi henkilö, jonka hahmo on ehdottomasti yhdessä tarinan päärooleista, määritellään tässäkin urheilumaailmasta tuttuun kastiin naiset (vrt. jääkiekko / naisten jääkiekko)? Gradussani jauhoin paljonkin tällaisten etuliitteiden merkityksestä kielenkäytössä. Itseäni kiinnostaa etenkin se, miten naiseuden korostaminen korostaa sukupuolen merkitystä eikä kuitenkaan positiivisessa mielessä. Korostuksella naisesta tehdään pelkkä sukupuoli, siis jotain muuta kuin mitä miehet tuntuvat edustavan. Mies edustaa ihmiskuntaa, nainen sukupuoltaan.
Läksinkin tutkiskelemaan järjestystä, johon näyttelijät ja heidän hahmonsa on elokuvasta kertovissa artikkeleissa asetettu ja yllätyinkin suuresti, että tarinan kaksi miestä, joilla voi jopa sanoa olevan merkityksellinenkin rooli romaanissa (mutta ei missään nimessä mitään yhdenkään naisen hahmoon verrattuna!) on listattu aina ensimmäisiksi. Elokuvassa päärooli ei siis ole yhdelläkään naisella vaan niillä harvoilla miehillä, joiden nimet kannattaa edes vaivautua muistamaan, ja Marttaa, Helmi Elisaa ja Hilkkaa näyttelevät naiset ovat nimenomaan naisia. Näiden miesten näkökulmaan käytetään romaanissa muutamia lukuja ja heidän puheenvuoronsa romaanin naisiin verrattuna on määrältään mitätön. Puhuvatko he siis elokuvassa enemmän, jos kerran ovat ansainneet nimensäkin listan alkupäähän ja tittelikseen päähenkilö? Pakko kai katsoa elokuva seuraavaksi.
Harmittaa. Kerrankin sitä löytää nimenomaan naisten sodanaikaisista tunnoista kertovan teoksen ja sen elokuvaversio näytetään välittömästi käännettävän miesten tarinaksi ja tätä maskuliinista versiota vielä tungetaan romaanin maailmaan. Oikein kihisin kiukusta takakantta lukiessani ja kiukkua vahvisti se, etten ole ainoa joka tätä pohtii, että tämä todella on ongelma. Vain hetki sitten Eeva Litmanen istui Ylen haastateltavana 50-vuotistaiteilijajuhlansa kunniaksi ja huomautti samasta asiasta: "Kun Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta, mitä teemme?" Ja toimittaja, mies, on heti mukana: "Tuntemattoman sotilaan."
Niinpä.
0 Kommentit