Jokin aika sitten lainasin kirjastosta Wilkie Collinsin The Woman in Whiten ohella BBC:n listalle päässeen Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen (suom. Orjattaresi) ja istahdin lukemaan. Kenties siksi, että olen aina assosioinut teoksen nimen jonkinlaiseen dickensiläiseen maailmaan enkä koskaan ole ottanut selvää mikä handmaid tai handmaiden todellisuudessa on. Kirjan koko luonne tuli siis täytenä yllätyksenä ja varmasti juonikin järkytti siksi kahta kauheammin.
Minä samalla pidän että inhoan dystooppisia teoksia ja silti ahmin niitä erittäin mielelläni. Orwellin 1984, Huxleyn Brave New World ja Alan Mooren V for Vendetta ovat ahdistavuudessaan ja järkyttävyydessään upeita teoksia ja joko sitten olen lukenut niitä liikaa tai olen jonkinlainen masokisti (tai realisti tässä maailmantilanteessa?), mutta aina aikaa löytyessä maalailen pienessä mielessäni millaisia dystooppisia mahdollisuuksia nykypäivän yhteiskunnassa kytee. Voi vain toivoa ja rukoilla, että Handmaidin kaltainen maailma ei koskaan toteudu, vaikka Atwood selvästi kritisoikin jo olemassaolevia ongelmia lihallistamalla ne.
Yksinkertaisuudessaan juoni menee näin: poliittisen vallankumouksen jäljiltä Yhdysvalloista on tullut patriarkaalinen ja vahvasti konservatiivinen ja uskonnollinen yhteiskunta, jossa alempiluokkaiset naiset toimivat pelkästään synnyttäjinä ikääntyneille ylempiluokkaisille miehille, joiden vaimot ovat liian vanhoja saamaan lapsia. Synnytettyään lapsen yhdelle, heidät siirretään toiseen perheeseen, jossa sama toistuu: säännöllisesti pidetään "seremonioita", joissa mies harrastaa seksiä palvelijattarensa kanssa, vaimon maatessa selällään nainen vatsansa päällä. Synnytys tapahtuu samankaltaisessa seremoniassa: yläluokkainen vaimo istuu tuolilla synnyttävän naisen takana ja teeskentelee näin synnyttävänsä lapsen itse. Synnytyksen jälkeen vauvaa ei anneta synnyttäneelle äidille vaan lasketaan vanhan naisen syliin tämän maatessa sängyssä uupuneena tekemästään työstä.
Atwoodin dystopiassa vallankumouksesta ei ole kulunut kuin muutamia vuosia ja näille tuoreille orjattarille jopa opetetaan, että heidän lapsensa tulevat olemaan paljon onnellisempia, sillä he eivät edes muista millaista ennen oli. Mutta naiset, joiden ainoaksi elämäntehtäväksi on tullut miesten miellyttäminen ja heidän lastensa synnyttäminen, muistavat aiemman elämänsä ja kaipaavat siihen takaisin. Useimmissa lukemissani dystopioissa muutos on tapahtunut vuosikymmeniä tai -satoja sitten tai hahmot on joukkoaivopesty uskomaan, että vallitseva yhteiskunnallinen tila on parempi kuin vanha. Niin tässäkin tapauksessa, mutta toisin kuin esimerkiksi V for Vendettassa, mitään ei piilotella tai selitellä olemattomilla vihollisilla. Kansaa ei pelotella maallisilla kauhuilla kuten sodalla vaan Jumalalla ja Raamatulla.
Tämä on niitä kirjoja, joita on vaikea laskea käsistään kun ne kerran aloittaa. Mutta ihanalta pieni tauko kuitenkin tuntuu! Silloin sitä muistaa, että vaikka naisen asema on edelleen huonompi kuin miehen kaikin puolin, vaikka naisia edelleen usein kohdellaan vain synnyttäjinä tai huorina, vaikka yhteiskunnalla on tarjota paljon valheita ja pahuutta vain koska muutama vallanhimoinen rahanahne p***a haluaa enemmän valtaa ja rahaa, tätä maailmaa voi sentään esimerkiksi tällaisia kirjoja lukemalla kritisoida ja kehittää ennen kuin siitäkin tulee painajainen. Ihmisen mielikuvitustahan tämäkin teos on. Ei siis ole kovin vaikeaa uskoa, että joskus tällainenkin olisi mahdollista, jos siihen vain löytyy oikea hetki, oikeat ihmiset ja oikeat välineet, eikä kukaan satu olemaan estämässä.
0 Kommentit