Päätin jokin aika sitten listata kaiken mitä Glasgow'n aikanani jouduin yliopistoa varten lukemaan ja lukea ne uudelleen. Lukisin sitten vihdoinkin myös ne, joita en ehtinyt lukea, jotka eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet tarpeeksi tai jotka olivat vapaaehtoisia. Yksi näistä on Tennysonin (1809-1892) In Memoriam.
'But thou and I have shaken hands,
Till growing winters lay me low;
My paths are in the fields I know,
And thine in undiscover'd lands.'
Minä en ole näistä koskaan saanut paljoa irti. Fanitan enemmän Coleridgen ja Yeatsin, jopa Eliotin kaltaisia runoja, eikä näissä ole minulle sopivaa rytmiä, riimiä tai sanomaa. Luennoitsijan muistan sanoneen, että näitä runoja tulisi lukea hitaasti, yksi päivässä (ellei muistini pahasti petä, taisi Tennyson mennä yli muiltakin kuin minulta).
'Be near me when my light is low,
When the blood creeps, and the nerves prick
And tingle; and the heart is sick,
And all the wheels of Being slow'
Kuitenkin se löytämäni, josta pidän, on ylitsevuotavan kaunista, lähes Rossettin veroista (Remember me when I am gone away / Gone far away into the silent land / When you can no more hold me by the hand / Nor I half turn to go yet turning stay. Ah!). Olen aina pitänyt suruvoittoisista runoista, siksikin varmasti suomensin Tampereella ensin Audenin Funeral Bluesin ja myöhemmin Frostin Stopping by the Woods on a Snowy Evening. Tennyson ei kuitenkaan saa minussa aikaan samanlaista sydäntäraastavaa tunnetta kuin esimerkiksi muut mainitsemani runot. Onneksi Glasgow'ssa jo opin sen mentaliteetin, ettei kaikesta tarvitse pitää, vaikka se olisikin klassikko, vaikka sitä opetettaisiinkin yliopistossa, vaikka kaikki muut minua lukuun ottamatta rakastaisivat kyseistä teosta.
'For this alone on Death I wreak
The wrath that garners in my heart;
He put our lives so far apart
We cannot hear each other speak.'
Seuraavaksi kai sitten takaisin kapteeni Corellin mandoliinin pariin.
0 Kommentit