Syvästi kaivaen, lastenlastenlapaset

Muistin eilen mukavaa ensimmäisistä lap(a)sistani.

Viime kesänä junamatkalla Oulu-Helsinki viereeni istunut nainen avasi niistä keskustelun, selvittäen itsekin joskus neuloneensa ja kyseli mitä näistä tulisi. Selitin pohjanmaalaisuudestani ja miten vaikea peukalokiila oli, ja nainen tarttui ensimmäiseen aiheeseen kertoen vierailleensa itsekin Oulussa ja miten mukava paikka se oli. (Mielenkiintoista, miten kaikki Oulussa asuvat pitävät paikkaa vihoviimeisenä peräkylänä, mutta kaikki vierailijat kehuvat siitä kaikkea mitä keksivät.) Nainen kiitti seurasta ja poistui junan kyydistä Pasilassa. Koko keskustelumme ajan olin vain ajatellut miten suunnattomasti hän muistutti Anja Snellmannia, oli vain väärästä paikasta kotoisin.

Eilen siivotessani kokosin kasaan ruusukkeen rintapieleen.



Kenties vielä joskus innostun noista jämäpaloista rakentelusta oikein kunnolla. Nyt vain hamsteroin kasaan kaiken löytämäni hyödyllisen pikkutavaran, sillä varjolla että vielä joskus tarvitsen niitä.

Enkelipahvin löysin ensimmäisellä ilman vanhempia -Helsinginreissullani Töölönlahden rantapusikosta ja poimin talteen. Olin löydöstäni äärettömän ylpeä, sillä kyseisiä enkelikuvia olin löytänyt vain lempijoulukarkkieni käärepapereista. Moneen vuoteen en keksinyt mitä tehdä. Lopulta pusersin kokoon tämän:


Sitäkin pahvia olen siis tarvinnut, vaikka käyttötarkoituksen keksimisessä meni hetki.